Case kirjallisuus Jyväskylän yliopistossa: Myrskyvaroitus vai myrsky vesilasissa?

JYYn korkeakoulupoliittinen asiantuntija Joachim Kratochvil

JYYn korkeakoulupoliittinen asiantuntija Joachim Kratochvil

Viimeisen parin viikon ajan Jyväskylän yliopistossa kuohui kirjallisuuden oppiaineen ympärillä. Sanomalehti Keskisuomalainen kirjoitti 8.6., että yliopisto luopuisi kirjallisuudesta pääaineena. Tämän jälkeen myös Jyväskylän yliopisto toi saman asian esille julkisesti omassa tiedotteessaan, jossa mainittiin, että tiedotustilaisuus aiheesta järjestetään seuraavana päivänä. Yliopisto oli tietenkin informoinut henkilöstöä asiasta viikon alussa, mutta yllätys tuli hyvin suurelle osalle yliopistoyhteisöä täysin puskista. Tilanne johti käytännössä siihen, että suuri yleisö luki asiasta ensimmäistä kertaa Keskisuomalaisen uutisesta. Skuuppi aiheutti todennäköisesti sen, että yliopisto ei pystynyt tuomaan asiaa esiin omilla ehdoillaan ja omalla tyylillään.

Yliopiston oma tiedotustilaisuus 9.6. antoi moniin kysymyksiin vastauksia. Lopulta kuitenkin päällimmäiseksi huomio kiinnittyi siihen, että aloite myös tässä kirjallisuuden oppiaineen rakenteellisessa kehittämisessä tuli Opetus- ja kulttuuriministeriöstä, joka oli lähettänyt ennen yliopistojen tulosneuvotteluita esityksiä yliopistoille erilaisista avauksista, joita heidän tulisi vakavasti tarkastella ennen kuin tulosneuvotteluiden lopullinen sopimus julkistettaisiin. Ministeriö oli antanut avausten deadlineksi kesäkuun lopun, joten avausten toteuttamisella oli todella kiire. Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen antoi ymmärtää, että tällä on täten merkitystä siihen, minkälaisen rahapotin yliopisto tulee lopulta neuvotteluissa saamaan. Rehtori totesi, että yliopistojen uudistettu rahoitusmalli korostaa aiempaa enemmän sitä, että yliopistot kehittävät strategisesti omaa toimintaansa. Ministeriön kuvauksen mukaan strategisessa rahoituksessa on kyse muun muassa siitä, että:

”Strategisen rahoituksen kasvattamisella vahvistetaan tulevaisuusorientaatiota ja tuetaan yliopistoissa nyt tehtävää kehittämistyötä, jonka vaikutukset laskennallisissa indikaattoreissa näkyvät vasta vuosien päästä. Strategista rahoitusta myönnetään yliopistoille näiden ehdottamien ja yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa sovittavien toimenpiteiden perusteella.”

Rehtori valaisi tilannetta, että Jyväskylän yliopisto sai yhden ainoan avauksen Oulun yliopistolta, jossa Oulun yliopisto oli valmis ”vaihtamaan” heidän yliopiston musiikkikasvatuksen koulutusvastuun meidän kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuun kanssa. Meidän yliopiston musiikkikasvatukselle ratkaisu olisi siis tuonut merkittävän määrän lisää musiikkikasvatuksen opiskelijoita nykyisten musiikkikasvatuslaisten joukkoon. Yliopistot pyrkivät vaihtokaupalla vahvistamaan omia koulutusprofiileja ja täten osoittamaan sitä, että on strategisen rahoituksen arvoinen. Voisi siis sanoa, että yliopisto pyrki optimoimaan rahansaantiaan suhteessa ministeriön neuvotteluihin. Strategisen rahoituksen yksi ovela piirre oli lisäksi se, että koko strategisen rahoituksen pottia ei jaeta kerralla, vaan seuraavan vuoden rahamäärä riippuu siitä, minkälaisia toimenpiteitä tänä vuonna yliopisto on saanut aikaan. Kaikki tämä on täysin loogista, eikös?

Tilanteessa ei kuitenkaan ole käytännössä mitään järkeä, kun faktoja rapsuttaa esiin. Ainejärjestö Corpuksen ja kirjallisuuden henkilöstö toi erittäin hyvin esiin sen, että kirjallisuus on itseasiassa taiteen- ja kulttuurintutkimuksen ytimessä Jyväskylän yliopistossa ja valtakunnallisesti. Kokonaisuuden rikkominen ei olisi palvellut yhtään ketään, päinvastoin sillä olisi ollut todennäköisesti suurempia haitallisia vaikutuksia koko laitoksen opetukseen ja tutkimukseen. En sano sitä, että musiikkikasvatuksen lisääminen tänne olisi ollut huono ajatus. Itse asiassa se on ihan hyvä ajatus, onhan Jyväskylän musiikkikampus Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jälkeen Suomen merkittävin muusikoiden koulutusyksikkö.

Vaihtokauppa ei ollut tosin meidän yliopistollemme kovinkaan edullinen. Oulun yliopisto on pitkään pohtinut mitä he tekisivät omalle musiikkikasvatuksen koulutukselleen, ja koulutus on ilmeisesti ollut vaakalaudalla kauan. Nyt Oulu ymmärsi tarjota musiikkikasvatuksen koulutusta, Jyväskylän yliopisto otti tarjouksen vakavissaan ja ryhtyi pohtimaan onko vaihtokauppa kannattava vai ei. Populistisesti ja melkein tosissaan sanon, että meidän ei kannata ottaa vastaan vakavissaan kaikkia tarjouksia. Toisaalta olen aika tyytyväinen siitä, että tämä(kin) kortti katsottiin ja todettiin, että lopputulos ei kannata. Järjestelmä toimi kuten pitikin. Hetken aikaa luottamus yliopistohallinnon valmisteluun, päätöksen esittelijään ja päätöksentekijöihin oli kuitenkin koetuksella. Menettämisen pelon kanssa on aina huono elää. Etenkin kun aiemmat menettämiset ovat kohdistuneet pieniin oppiaineisiin, kirjallisuus ei ole niin pieni oppiaine kuin aiemmat oppiaineet, joihin paineet ovat kohdistuneet.

Kirjallisuuden tapaus osoitti melko hyvin sen, että yliopistomme johto osaa katsoa tilannetta suht objektiivisesti ja kokonaisvaltaisesti JY:n edun kannalta eikä ajanut alkuperäistä politiikkaansa loppuun asti. Uskon, että kaikki se aktiivisuus, jota henkilöstö ja opiskelijat osoittivat, olivat omiaan vaikuttamaan lopputulokseen. Erityisesti kiinnitin huomion siihen, että argumentaatio kummallakin osapuolella säilyi todella asiallisena, ja jokainen puheenvuoro sisälsi tarkoin punnittua ja eteenpäin vievää faktaa, jonka avulla yliopiston johto pystyi tekemään päätöksensä. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen casen jälkeen julkisuuteen on tullut muutamien muiden yliopistojen avauksia, joilla ministeriö on patistanut heitä kehittämään omaa toimintaansa. Näistä tähän mennessä julkisuuteen on tullut Itä-Suomen yliopiston koulutusvastuiden ”poisvalinnat” ja edellämainitun Oulun yliopiston koulutusvastuiden ”poisvalinnat”. En käy sen enempää kirjoittamaan orwellilaisen uuskielimäisen poisvalinta-sanan käytöstä, se vaatisi jo oman kirjoituksensa.

Kuka sitten vastaa tästä kaikesta ruljanssista? Vanha The Wiresta saatu oppi on ”Follow the money”, koska rahoituksella on suurin merkitys organisaation ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Tässä tapauksessa raha tulee OKM:stä, joka rahoittaa noin 80 % yliopistojen kokonaisbudjetista. Jyväskylän yliopiston (Liikevaihto 2015) osalta tarkemmat luvut ovat 69% perusrahoitusta ja 12% Suomen Akatemian rahoitusta, josta jälkimmäisessä ainakin osittain on siis rahaa, joka tulee OKM:stä Akatemiaan. Ministeriön antamilla kirjallisilla avauksilla on äärimmäisen suuri ohjaava valta. Yliopistolaissa mainittu yliopistojen autonomia on vähintäänkin näennäistä, kun rahoittajan poliittinen valta lähtee sanelemaan asioita.

Oma keskustelunsa on sitten se, onko yliopistojen profilointi tai rakenteellinen kehittäminen järkevää. Sillä on hyvät ja huonot puolensa: hyvät puolet löytyvät resurssien keskittämisestä – profiililtaan toisiaan täydentävät tieteet hyötyvät toisistaan erityisen hyvin ja tietyissä tapauksissa myös koulutusyksikön suuruus voi tuoda tukea opetuksen kehittämiselle ja laadukkuudelle, koska oppiaine ei lepää yhden tai kahden professorin harteilla. Huonot puolet puolestaan löytyvät yksilöllisyyden häviämisessä – monimuotoisuus saattaa kadota, mikäli pienet oppiaineet keskitetään yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. On oikeasti hyvin vaikeaa tunnistaa milloin pieni oppiaine todella on ns. tehoton siihen käytettyihin resursseihin suhteutettuna. Tuolloin oppiaine ei enää palvele kokonaisuutta riittävästi. On myös hyvin vaikea löytää vastausta retoriseen kysymykseen ”onko todella järkeä opettaa monia kieliä tai kauppatieteitä niin monilla eri paikkakunnilla”. Ongelmat johtuvat aika tavalla siitä mitä halutaan mitata: oppiaineen laajempaa arvoa yliopistoyhteisölle, nopeasti suoritettujen tutkintojen määrää vaiko paikallisten osaajien tarjontaa suhteessa työvoiman kysyntään. Mittarien asettaminen on tunnetusti hyvin hankalaa ja vastausten tulkitseminen on yhtä hankalaa, koska tulkitsijan täytyy jatkuvasti miettiä sitä kuinka paljon kysymysten asettelut ohjaavat vastauksia. Kuuluisan sanonnan mukaan siis: sitä saa, mitä mittaa.

Nyt viime viikkoina käsitellyssä kirjallisuuden rakenteellisen kehittämisen tapauksessa ei ollut mielestäni pointtia. Profilointi ja rakenteellinen kehittäminen ovat tietty myös muun muassa voimallisesti aluepoliittisia päätöksiä, joissa paikallisintressit ovat hyvin laajat. Samalla oma organisaationi JYY korosti kannanotossaan, että profiloinnin ja rakenteellisen kehittämisen tavalla ja tyylillä, jolla prosessi viedään eteenpäin, on vähintäänkin yhtä suuri merkitys kuin sillä, mikä lopputulos on. Rakenteellista kehittämistä voidaan tehdä esimerkiksi ylhäältä alaspäin johdettuna, yhteisöllisesti tai vaikka tekemättä mitään. Mikäli rakenteellista kehittämistä tehdään viimeksi mainitulla tavalla, on suht todennäköistä, että ministeriö tekee nämä avaukset yliopiston puolesta ja liiemmin kyselemättä. Keskimmäinen vaihtoehto olisi tietenkin se ideaalein, jossa voitaisiin punnita yhdessä paras suunta. Lopulta tämäkin on hyvin idealisoitu tilanne, jossa epäilemättä olisi melkoinen konflikti riippuen täysin erilaisten sisäisten ryhmien intresseistä. Osittain tämäkin vaatii piilotettua vallankäyttöä niin, että keskustelu pysyy hallittavissa ja lopputuloksista voidaan tehdä päätös, mutta parhaimmillaan sitoutumisen aste ja motivaatio muutokseen ovat kertaluokkaa korkeammalla tasolla. Lopulta se, edistetäänkö profilointia ja rakenteellinen kehittämistä on yhtälailla poliittinen päätös kuin se millä tyylillä prosessi viedään läpi.

Näitä profiloinnin ja rakenteellisen kehittämisen avauksia on tulossa lisää. Syksyllä tulemme palaamaan taideaineiden rakenteellisen kehittämisen lopputuloksiin, joista UNIFI on parhaillaan kirjoittamassa raporttia. Jos lukijoilla on halu nähdä millä tyylillä raportti kirjoitetaan, ei tarvitse kuin mennä lukemaan esimerkiksi Vieraiden kielten ja kulttuurien koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profiloinnin loppuraporttia. Todennäköisesti siis vastaavanlainen raportti on tulossa syksyn alkuun mennessä myös taideaineiden osalta. Raportista on voinut lukea jo viime vuonna seuraavat lauseet: “Jyväskylän yliopistossa luovutaan italian kielessä aineopinnoista ja tarjotaan perusopinnot. Latinan kielessä luovutaan syventävistä opinnoista ja tarjotaan aineopinnot.” Klassisten kielten (latinan) osalta ratkaisu tuli samassa yliopiston hallituksen kokouksessa, jossa kirjallisuuden oppiaineen pääainestatus säilyi.

Tietyllä tapaa ministeriö on antanut pienimuotoisen myrskyvaroituksen siitä, että mikäli yliopistot eivät itse ryhdy aktiivisesti muuttamaan omia koulutusalavastuitaan, löytyy heiltä välineitä, joiden avulla yliopistot saadaan tekemään asioita, halusivatpa ne niitä tai eivät. Profilointia ja rakenteellista kehittämistä pelätään melkoisesti, koska monilla on niissä henkilökohtaiset intressit kiinni. Toisaalta asiat joita pelätään, ovat useimmiten niitä, joissa olisi kaikista eniten kehitettävää. Tämä pätee elämässä laajemminkin ei ainoastaan koulutuspolitiikassa, hah! Nyt taidamme olla viimeistään siinä tilanteessa, jossa me opiskelijat, osana yliopistoyhteisöä, ryhdymme aktiiviseen keskusteluun siitä, mikä on Jyväskylän yliopiston suunta tulevaisuudessa. Osallistu keskusteluun vaikkapa kopo-valiokunnan kokouksissa tai sen Facebook-sivulla.

Joachim Kratochvil
JYYn korkeakoulupoliittinen asiantuntija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *