Blogi: Liikuntarauhaa sateenkaaren väreissä

Yleinen / 9.9.2026

Ilahduin kuultuani, että vuoden 2026 Jyväskylä Priden teemana on ”liikuntarauha kaikille”. Miten tarpeellinen ja tärkeä aihe! Havahduin tähän muutama vuosi sitten, kun ryhdyin tutkimaan liikuntakulttuurin historian heijastumista omaan aikaamme.

Niin arkistoidussa muistitietoaineistossa kuin eri ikäisten nykysuomalaisten kokemuksissa toistui yhdistäviä teemoja. Liikkuminen ja liikuntaharrastukset sekä kilpaurheilu ja sen seuraaminen ovat sukupolvien ajan olleet keskeistä elämänsisältöä lukemattomille ihmisille. Ulkopuolelle jääminen ja syrjintä ovat satuttaneet aina.

Kaikkia yhdenvertaisesti koskevan liikuntarauhan tavoite vei ajatukseni myös yhteiskunnallisen muutoksen tuskastuttavaan hitauteen ja epävarmuuteen. Asenteet vähemmistöjä kohtaan ovat koventuneet niin Suomessa kuin maailmalla, eikä jo saavutetun kehityksen pysyvyyteen voi itsestään selvästi luottaa.

Ennen oli ennen, mutta miten on nyt?

Moderni liikuntakulttuuri pohjaa 1800-luvun lopun terveydellisiin ja kilpailullisiin ihanteisiin. Hyvä urheilija oli fyysisesti kyvykäs, voimakas ja sopusuhtainen nuori valkoinen mies. Ihanne oli kiistatta sukupuolittunut ja sisälsi myös vahvan, pääosin ääneen lausumattoman hetero-oletuksen.

Eri aikakausien urheilun ja liikunnan historia kuvastaa vallinneita asenteita ja arvoja usein piinallisen korostuneesti. Joillekin kyse on ollut mielekkäästä kilvoittelusta, voitoista ja ihailevasta huomiosta tai hauskanpidosta, toisille kelpaamattomuuden kokemuksen konkretisoitumisesta. Omanlaisensa esimerkki ovat Helsingin kesäolympialaiset vuonna 1952.

Pitkään odotettu suurtapahtuma tarjosi sotien jälkeiseen tunnelmaan virkistävän tuulahduksen myönteisiä, yhdistäviä kokemuksia. Sateenkaarevan historian näkökulmasta kyse ei silti ollut pelkästä urheiluhuumasta, vaan olympialaisilla oli varjoisampi puolensa.

Koska olympialaisten tiedettiin tuovan kaivattua kansainvälistä huomiota, niitä valmisteltaessa haluttiin varmistaa kisavieraille ajan ihanteiden mukainen käsitys Helsingistä ja isäntämaa Suomesta. Kaupunkia ”siistittiin” ratsioilla, jotka kohdistuivat julkisilla paikoilla juopottelevien ihmisten ja seksityöläisten lisäksi myös homoseksuaaleihin.

Episodi osoittaa, ettei ”epäsosiaaliseksi ainekseksi” luokitelluilla ihmisillä ollut sijaa puhtoisessa Suomi-kuvassa, jota haluttiin urheilun avulla kiillottaa.

Sittemmin yhteiskunta, urheilumedia ja liikuntakasvatus mukaan lukien, on moniarvoistunut. Kuitenkaan edes pölyttynyt jako ”naisten ja miesten lajeihin” ei ole täysin kadonnut. On surullista, että vielä 2020-luvulla monet menneisyydestä tutut oletukset vaikuttavat liikunnallisiin unelmiin ja valintoihin.

Niin populaarikulttuurissa kuin tosielämässä ja yhteiskunnan eri foorumeilla törmäämme loukkaaviin puhetapoihin, jotka toisintavat oletuksia muun muassa kehollisten piirteiden, sukupuolen ja seksuaalisen orientaation yhteyksistä liikunnallisuuteen. Erityisesti sukupuolen moninaisuuteen kytkeytyy epäasiallista kommentointia urheilun binäärisessä perinteessä.

Transtaustaisten ja muunsukupuolisten urheilijoiden kilpaileminen sukupuolitetuissa sarjoissa on yhdenvertaisuuskysymys, jota on pohdittava kunnioitten, ihmisoikeuksista tinkimättä. Yksilöiden ei tule kärsiä siitä, että liikuntakulttuurin ja urheilun rakenteet ovat vielä keskeneräisiä.

Jokainen omanlaisensa, kaikki arvokkaita

Monissa liikuntatilanteissa ihminen on huomion kohteena, ikään kuin paljaana niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Yksilölliset erot korostuvat väistämättä. Pukuhuone- ja suihkutiloissa oleminen tai liikuntaan osallistuminen voi olla stressaavaa, jos kehoon liittyy jotakin normeista poikkeavaa tai tuntuu siltä, että omaa identiteettiä on piiloteltava.

Käsitys itsestä ja muista kehollisina olentoina ja liikkujina rakentuu näissä tilanteissa usein jo lapsuudessa. On tärkeää huolehtia siitä, että sen perustaksi muodostuu erilaisten kehojen ja ihmisten kunnioittaminen.

Ihmisyyteen kuuluu perustarve tulla hyväksytyksi omana itsenään, ja tämän täyttyminen on edellytys osallisuuden kokemukselle. Ilman sitä liikunnasta nauttiminen vaikeutuu tai se voi muuttua jopa mahdottomaksi. Empaattista suhtautumista erilaisten ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin tarvitaan, jotta jokainen voi liikkua ja urheilla turvassa.

Vaikka homottelu ja muu selkeästi tunnistettava syrjivä puhe on aiempaan verrattuna sosiaalisesti vähemmän sallittua, voi vähemmistöviha olla myös piilotetumpaa tai rakenteellistunutta.

On hyvä esimerkiksi pohtia, miksi tunnetun urheilijan kaapista tuleminen ja avoimuus identiteetistään ylittää yhä uutiskynnyksen. Mitä tavallisemmaksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvan, lajissaan menestyneen henkilön esiintyminen julkisuudessa toisaalta muuttuu, sitä helpompaa omana itsenä liikkuminen ja urheileminen muillekin on.

Tavoitteeksi eettisesti kestävämpi liikuntakulttuuri

Eri paikkakunnilla on nykyään sateenkaarevaa liikuntatoimintaa (ks. esimerkiksi HOT ry) ja tämä on hieno juttu. Yhteiskuntana meidän tulee kuitenkin tavoitella sellaista liikuntakulttuuria, jossa jokainen tuntee itsensä tervetulleeksi kaikkialla – mukaan lukien koululiikunta, julkiset ja yksityiset liikuntapalvelut, seuratoiminta ja urheilutapahtumat.

Ongelmista ja puutteista huolimatta on myös syytä muistaa, ettei vähemmistöön kuuluminen väistämättä tarkoita syrjintää liikunnassa. Samalla se, ettei itse ole kokenut tai todistanut huonoa kohtelua, ei tee sitä olemattomaksi.

Kanssaihmisinä ja -liikkujina meillä on mahdollisuus edistää eettisesti kestävää liikuntakulttuuria omassa arjessamme. Erityinen tehtävänsä on urheilun ja liikunnan toimijoilla, joiden tulee jo lain mukaan ennaltaehkäistä syrjintää, häirintää ja epäasiallista kohtelua. On oleellista, että niiden viestintä ja toiminta tukevat aktiivisesti yhdenvertaista osallistumista.

Vastuuhenkilöille, mukaan lukien valmentajat, ohjaajat ja vapaaehtoiset, on tarjottava ihmisoikeuskoulutusta (ks. esimerkiksi avoin ja ilmainen Älä riko urheilua -materiaali). Erittäin tärkeää on myös miettiä ennalta selkeät puuttumisen polut ja vastuunjako, jotta epäkohtiin rohjetaan reagoida mahdollisimman nopeasti ja hyvin.

Eettisesti kestävä liikuntakulttuuri edellyttää koko urheiluyhteisöltä sukupuoli- ja kehotietoisuutta. Tällä tarkoitan erityisesti halua oppia lisää ihmisten moninaisuudesta heidän omaa kokemustaan kunnioittaen.

Sukupuoli- ja kehotietoisuus herkistää ymmärtämään, miten muun muassa yleiset asenteet, kielenkäyttö ja oma toiminta vaikuttavat muiden kokemukseen. Se auttaa korjaamaan toimintatapoja inklusiivisemmiksi.

Kansanterveyden suuressa kuvassa ja ihmisten arjessa liikunnan ilo on aivan liian upea mahdollisuus hukattavaksi. Oletko sinä muuten koskaan ajatellut, millaisia liikuntamuistoja omassa ajassamme syntyy ja miten jokainen meistä voi tähän vaikuttaa?

Toivotan Jyväskylään turvallista Pridea – sekä kaikkialle, kaikkina päivinä ja kaikille yhtäläisesti yhä paremmin toteutuvaa liikuntarauhaa!

Satu Lidman, tutkija ja tietokirjailija

Teksti pohjaa tietokirjaani Kaikkien oikeus liikkua. Kohti sukupuoli- ja kehotietoista liikuntakulttuuria (Gaudeamus, 2024) sekä Sateenkaarihistorian ystävät ry:n kanssa yhteistyössä laadittuun sateenkaaripolkuun, joka on pysyvä osa Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdon perusnäyttelyä Helsingin Olympiastadionilla. Voit myös kurkata kirjan Instagram-profiiliin tai lukea lisää blogeja verkkosivuillani.